Ikinä ei pitäisi odottaa mitään, niin kuin lapsena karkkipäivää.

Kelvottomien kirjailijoiden seura on perustettu, toivottavasti kelpuuttavat Valpurin jäsenhakemuksen.
 
Tai kuten seuran perustaja SusuPetal tuolla toteaa:
"Ehkä tärkeintä ei ole se, mitä kirjoittaa, vaan se, minkä jättää kirjoittamatta. Tai sitten ei. Ihan sama."

Neroutta.

Olen lapsekkaan innokas uusi deliciousin käyttäjä. Sopii käydä katsomassa tuoreimpia linkkejäni tuolla sivupalkissani; koko ajan tekee mieli pistää talteen kaikenlaista, enimmäkseen älyttömyyksiä.

Tuli vain mieleen, että voi kun vastaava toimisi yhtä kätevästi ns. todellisuudessakin. Että kun sitä näkisi tai kuulisi jotain upeaa, voisi klikata näppärästi jostain ja näkymä tallentuisi johonkin luotettavahkoon arkistoon. Josta sitä pääsisivät katsomaan muutkin. Ja johon voisi lisätä kommentin siitä, että miksi tallenne on olemassa. Että onko maailma tällä kertaa käyttäytynyt kauniisti, vai hauskasti, vai fiksusti, vai tavanomaiseen absurdiin tapaan.

Kirjoitusvihko ei oikein riitä tällaiseksi tallennusvälineeksi. Ja kamera on aina muualla, kun sitä tarvitsisi.

Eikä se tavanomaisin tallennusaine (se harmaa korvien välissä ja sosiaalisen verkoston käyttöliittymä nenän alapuolella) oikein sovellu käyttöön, se kun on niin epäluotettavaa aluetta.

Tietääkö kukaan miten vuodatuksesta löytää tällaisen:
"the full URL of the XML-RPC interface for your blog, which probably ends in something like mt-xmlrpc.cgi"

Valpurin tulevan semivakavan mediabloggaamisen tueksi kävin nimittäin juuri  leikkimässä deliciousissa. Sivupalkissa näkyy tuore linkkilista, joka tosin on toistaiseksi kaikenlaisia vanhoja kirjanmerkkejä selaimen syövereistä.

Jatkossa olisi kuitenkin tarkoitus lisätä niitä tuoreita löytöjä tänne blogiin automaattisesti omina postauksinaan, kun tuolla näköjään sellainenkin toiminto on. Mutta tosiaan, onko kellään mitään käsitystä mistä tuollaiseen URLiin pääsee käsiksi vai pääseeko mistään? Minen edes tiedä toimiiko koko systeemi vuodatuksessa.

Kun täyttää tasavuosia, pitäisi kuulemma kehitellä itselleen ikäkriisi. Rasittavaa, en viitsi. Jos pakotettaisiin takaisin teini-ikäiseksi tai edes parikymppiseksi, en suostuisi. Siinä kuusivuotias voisin ehkä olla hetken uudestaan, mutta mieluiten kuitenkin tällainen kolmekymppinen.

Olen kuitenkin puhunut hiljattain useamman ihmisen kanssa iästä, keski-ikäistymisestä, keskiluokkaistumisestakin. Ja näköjään aina ajan tasalla oleva ystäväni Varahvonttakin kirjoittaa siitä toisaalla.

Ja tosiaan, jotain on selvästi tapahtunut. Jossain vaiheessa esimerkiksi sana koti-ilta lakkasi olemasta koko ajan kirosana. Ja ei, en ole lakannut ajattelemassa, että maailmassa on virheitä, mutten myöskään usko että niitä voisi korjata yhdessä illassa. Mitä keskiluokkaisuuteen tulee, olen ilmeisesti vihdoinkin onnistunut kipuamaan sellaiseen vakaaseen ja omahyväiseen asemaan, jossa voi sanoa ettei rahalla ole väliä.

Minä olen aina ajatellut, että olen mieluummin naiivi kuin katkera, mieluummin vähän hölmö kuin turtunut ja kyllästynyt kaikkeen. Nuorempana ajattelin, että tasaantuminen ja rauhoittuminen varmasti tarkoittaa periksi antamista, sitä ettei välitä enää oikein mistään. Eikä tarkoita, onneksi. Valintahan se nimittäin tässäkin kohtaa on ja kaikissa kohdissa; miten paljon antaa kyynisyydelle tilaa. Ja miten paljon pystyy edelleen iloitsemaan ja innostumaan pienistäkin asioista, läheisistään, taiteesta, jopa työstään.

Maailmasta on tullut vuosi vuodelta monimutkaisempi paikka, mutta sitä minä en valita yhtään.

Ja nyt tämän sekavan vuodatuksen jälkeen totean, että Vinttikamari alkaa jälleen päivittymään säännöllisemmin. Ja puhuu välillä asiaakin, kun jaksaa. Tätä tarkoitusta varten tuonne sivupalkkiin ilmaantuu piakkoin uusi kategoria, nimeltänsä Media peilissä. Siltä varalta, että sisäisellä maailmanparantajallani olisi teille asiaa.

Silloin tällöin tuntuu, että sitä istuu ihan liian suuren osan päivistään sormet näppäimistöön liimattuina.

Kai jotkut muutkin?

Todellisuus, huonoin peli ikinä.

Ai, te varmaan tiesittekin tuon jo? Ei se mitään, selitän silti lisää.

Tuli tänään lounasseurassani puheeksi merkittävä sosiaalinen ilmiö nimeltään naamakirjakyttäys. Siis se, miten innokkaasti lajitoverit kommentoivat, jos esimerkiksi sinkkuna tunnettu henkilö menee poistamaan statuksestaan sanan single, vaikka ei edes laittaisi mitään tilalle. Tai miten puolitutun avioeron tai lähestyvän lisääntymisen huomaa jostain tahallisesta tai tahattomasta muutoksesta statuksessa, ja miten tämä antaa aivan uusia keinoja jatkuvaan juoruiluun. Draamaahan tästä syntyy; kuka muka oikeasti muka jatkuvasti muistaa, että sillä ystävälistalla on iloisesti sekaisin ystäviä, työkontakteja, sukulaisia, hyvänpäiväntuttuja ja jokunen liki tuntematon?

Niin että tuli mieleen, että kylläpä sitä nyt pääsee vähällä, kun oma relationship status on jatkuvasti turvallisesti married.

Kun olisi se aika hankalaa, jos tuoreen suhteen alussa pitäisi miettiä vielä sitäkin missä kohtaa on sopivaa kirjoittaa, että tässä ollaan nyt in relationship. Ja missä kohtaa olisi sopivaa loukkaantua, jos toinen osapuoli ei ole näin vielä tehnyt.

...tietenkin siksi, että näin Valpuri saa kyynelehtiä rauhassa ilman että kukaan huomaa.

(Se että se sen jälkeen tulee nettiin huutelemaan asiasta on asia erikseen, vrt. tyhmyys)

Olen tämän viikonlopun lennokkileskenä. Kostoksi tein koko päivän tyttöasioita. Niin kuin nyt kävin ostamassa uudet punaiset kengät ja katsomassa nyyhkyleffoja.

Siirränkin siksi aiemmin tällä viikolla saamani suosituksen teille. Jos haluaa itkeskellä oikein kunnolla elokuvan ensimmäisistä minuuteista loppuun saakka, PS Rakastan sinua on ehdottomasti oikea valinta.

Kohtaan päivittäin lajitovereita, joiden mielestä iPhone on ihmiskunnan tärkein keksintö pyörän jälkeen. Kaikki Applen suunnittelema on käytettävyydeltään jumalallista luokkaa.

Ai minäkö? Ei minulla tietenkään sellaista ole. En tosiaankaan ole niin tekninen eläin, että haluaisin puhelimen, jonka toimimaan saaminen Suomessa vaatii ohjelmointitaitoja. Sen sijaan minulla on kolmenkymmenen gigan iPod, josta saa lajitovereilta cooliuspisteitä koon takia.

Olen meteliriippuvainen, siksi se soitin on päällä koko ajan. Siis esimerkiksi lenkillä äsken. Tai siis, pitäisi varmaan sanoa että se on päällä koko ajan, ellei se mene totaalisen jumiin niin kuin juuri meni, kesken pururadan ja Nick Caven. Kun laite menee jumiin, melko vähän on tehtävissä ennen kuin akku nyykähtää kokonaan. Nerokkaassa vekottimessa kun ei sanan varsinaisessa merkityksessä virtakytkintä olekaan.

Muutenkin olen pikku hiljaa muuttumassa harhaoppiseksi. Minulla on ikävä aiemmin aktiivikäytössä ollutta vääränmerkkistä soitinta.

Sen akut saattoi esimerkiksi ladata kytkemällä laturin pistorasiaan, tämän kanssa tarvitaan joka kerta läppäriä ja kaapelia läppärin ja soittimen väliin. En itse asiassa muista että se vanha soitin olisi kertaakaan mennyt vastaavalla tavalla sekaisin, tai että musiikin pyörittelyyn tietokoneella käytettävä ohjelma olisi kaatanut läppärin. Ensimmäiset kuulokkeet eivät hajonneet kahdessa viikossa. Ja nyt tulee pahin harhaoppisuus; minusta siinä oli loppujen lopuksi selkeämpi käyttöliittymä ja järkevämmin toimivat näppäimet kuin tässä nykyisessäni. Eikä laitteen nimen keskelle ollut ängetty isoa kirjainta - sellaiset asiat kun ärsyttävät suuresti kaltaisiani kielioppifriikkejä.

Anteeksi, tiedän, että tätä mieltä ei saa olla.
Katsokaa lohdutukseksi vaikka klassikkovideo Apple presents iRack

...ja ehdottoman loistavaan ikäryhmään kuulunkin, ettäs tiedätte.

Tänään tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta siitä, kun maailman ensimmäinen roskaposti lähetettiin.

Opin pari viikkoa siten pari uutta hienostelevaa sanaa korvaamaan sanaa nykynuoriso. Milleniaalit, iGeneration. Olettaisin, että näillä tarkoitetaan vähän samaa kuin jokin aika sitten termillä sukupolvi y. Vaikka mistäpä minä niin tarkkaan tietäisin, olen taatusti yli-ikäinen ollakseni mitään noista.

Perusidea kuitenkin ilmeisesti on jotenkin sellainen, että noihin sukupolviluokituksiin sopivat ihmiset ovat syntyneet digitalisoituun maailmaan. Ja tämä on sitten se sukupolvea yhdistävä suuri kokemus - luulisin. Jos minun ikäloppua sukupolveani mikään yhdistää, niin se voisi olla uskon loppuminen mihinkään suuria ihmisjoukkoja pelkästään iän perusteella luokittaviin kokemuksiin.

Joka tapauksessa, sain taas pitävän todisteen siitä että en taatusti ole minkään sortin y- tai i-joukkoa. Kävin levykaupassa. Mikä riemu.

Olen jossain vaiheessa yrittänyt järkeistää musiikin hankkimistani. Levyhylly on täynnä, cd-levy ei ole kapistuksena edes kovin kaunis, siirrän joka tapauksessa sen levyn sisällön tietokoneelle ja iPodiin. Miksi siis edes ostaa levyjä, miksei pelkästään irrallisia kappaleita verkosta?

Lähinnä siksi, että kolmen lupaavalta vaikuttavan levyn ostajana olo tuntuu niin voitonriemuiselta. Verkkokaupassa vastaavaa tyydytystä ei ikinä koe - tiedostoja ei voi penkoa, eikä soittolistojen laatiminen ole ollenkaan niin lystikästä kuin levyhyllyn järjestäminen.

Olen niin vanha, että minun maailmassani musiikkiakin on vielä mukava pitää kädessä.

Kesän ensimmäinen perhonen nähty (valkoinen, siis rauhallinen kesä). Kesän ensimmäinen ulkojäätelö syöty (Kaneli-omenaa, Helsingin jäätelötehdas). Lähempänä merta tuuli, täällä kotona ilma seisoo paikoillaan, odottaa. 
 Levylautasella Vuokko Hovattaa, ikkunanpesua lykätty jälleen päivällä.

Kävin eilen Kaupunginteatterissa ennakossa,  Missä kuljimme kerran ja kolmisen tuntia pikkuisen ikävystyneenä istuskelua ja vakuuttelua itselle ettei muka ole yhtään ikävystynyt.

Ja mietin että mikähän se oikeastaan tekee sen innostuksen, suorastaan kiihkon, jota oikein hyvän teatteriesityksen jälkeen tuntee. Viimeksi olen kokenut sen oikein kunnolla joskus loppuvuodesta, esitys oli Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan. Siis sen olon, että on nähnyt jotain ainutlaatuista, jotain kertakaikkisen vaikuttavaa, jotain mistä tekee mieli kertoa kaikille.

Nyt siis siltä ei tosiaan tuntunut. Esitys oli ihan kiva. Muutama hieno laulu, muutama komea kohtaus, ihan päteviä näyttelijöitä, hienoja valokuvia, harkittua musiikkia. Ja silti, mikään ei oikein koskettanut, mihinkään ei oikein kunnolla samaistunut. Ymmärrän, että Westön kirja on vaikea siirtää näyttämölle. Suurimmassa roolissa siinä nimittäin on Helsinki; miten muuttaa loistava kuvaus ympäristöstä draamaksi? Silti, odotin enemmän.

Mieluummin katselisin huonoakin esitystä kuin keskinkertaista. Harmillista, että näitä ihankivoja on näitäkin pakko kahlata aika monta läpi, että pääsee edes silloin tällöin sattumalta näkemään jotain aidosti ihmeellistä.

Onneksi en kirjoita työkseni elokuva-arvioita, enää.

Katsoin nimittäin eilen sen Katariina Lillqvistin Uralin perhosen, niin kuin varmaan aika moni muukin.

Syy alkuperäiseen iltapäivälehtikohuun on mielestäni liian vastenmielinen, että se ansaitsisi edes kunnon kommentointia. Lähtökohtahan oli, että homoksi väittäminen on aina loukkaus. Kun alkuasetelma on noin ummehtunut, loppu keskustelu aiheesta on jokseenkin turhaa puuhaa.

Silti, tajusin elokuvaa katsoessani, että aivoni ja silmäni on ihan selvästi viritetty kokonaan väärälle taajuudelle. Sillä politiikasta ja historiasta ja yhteiskunnastahan tässä on oikeasti kysymys, vaikka tarina kuinka tuntuu ja vaikuttaa sadulta. Pitäisi siis kyetä sanomaan niistä jotain viisasta, jos ylipäätään elokuvaa jotenkin arvioi.

En kykene, sillä koko katselukokemuksen ajan pystyin keskittymään oikeastaan vain yhteen asiaan. Siihen, miten käsittämättömän kaunista Lillqvistin käyttämä ilmaisu on, silloinkin kun kuvatut asiat ovat rumia. Jo siksi tämä kannatti tehdä ja nähdä. Oli elokuvasta poliittisessa mielessä mitä tahansa mieltä, runo tämä oikeasti on.

Kävin ostamassa onnittelukorttia kahdelle ystävälle, jotka ovat yhtäkkiä muuttuneet kolmeksi.

Tehtävä osoittautui oudon vaikeaksi. Lähinnä siksi, että haikaran vierailusta onnittelevat kortit ovat kammottavia. Vaaleanpunainen ja vaaleansininen ovat ilmeisesti ainoat sallitut värit. Ja lähes kaikissa niissä vaaleanpunaisissa korteissa käytetään sanoja tyyliin prinsessa tai keiju. Yäks.

Se onnittelukortti voidaan kyllä säilöä vauvakirjan väliin ja ojentaa nyt vastasyntyneelle, kun tämä ehtii aikuiseksi. Pääasiassa onnittelu kuitenkin on tarkoitettu vastasyntyneen vanhemmille. Ja tiedän loppujen lopuksi aika vähän aikuisia ihmisiä, jotka ihan vilpittömästi rakastavat vaaleanpunaista väriä.

Missähän vaiheessa vauva-asioista tuli näin tiukasti pastellinvärisiä ja näin tiukasti sukupuolittuneita? Minulla on omasta lapsuudesta sellainen epämääräinen muistikuva, että vauvoilla oli niiden pastelliväristen lisäksi esimerkiksi vihreitä, ruskeita, keltaisia, tummansinisiä, viininpunaisia ja oransseja vaatteita. Edellisen kaveripiirin vauvan kohdalla kävin tutustumassa tavaratalon vauvaosastoon. Pelkkää vaaleanpunaista röyhelöä ja vaaleansinistä reipasta potkupukua silminkantamattomiin, vaikkei ihan pieni nyytti vielä oikein onnistu olemaan prinsessa sen enempää kuin supersankarikaan.

En tajua. Eikö sen stereotypioiden tuputtamisen kanssa voi odottaa edes sen aikaa, että lapsi oppii ymmärtämään puhetta?

Maailmassa on olemassa Formula 1 -kisoja, dokumentteja lento-onnettomuuksista ja ohjelmia joissa rakennetaan kaatopaikalta löytyvistä asioista toimivia pieniä lentokoneita. Ja sitten yksi lentohullu mies, joka asuu meillä ja haluaa katsoa sellaisia.

Tämän johdosta meille on ostettu maikkarin kanavapakettia, joka tähän asti on ollut melko masentavaa katsottavaa. Maaliskuun alussa paketti laajeni, ja ajattelin alkuun, että tarjonta ei kyllä yhtään parantunut. Pidin jo äijäkanavaa typeränä, mutta sen tyhjäpäisyys on pientä verrattuna tähän naisille tarkoitettuun versioon. Auh, sitä ei vain kerta kaikkiaan voi katsoa, ei edes humalassa.

Tänään kuitenkin otan kaikki pahat sanani takaisin ja suosittelen pakettia vilpittömästi kaikille.

Mukana on nimittäin nykyään myös se scifikanava. Josta on tänään tullut putkessa varhaisnuoruussuosikkiani Babylon 5:tä. Ah!

En muistanutkaan kuinka viihdyttäviä kuminaamaiset avaruusölliäiset, mahtipontinen kertojanääni, jokseenkin tökerösti animoidut avaruustaistelut ja jatkuva juonittelu osaavat olla. Aivan parhautta.

Sitäpaitsi, mukana on edelleen ihana komentajaluutnantti Susan Ivanova, joka on kohtuullisen kova jätkä. Ja ehdottoman aidon oloisesti venäläinen, jos ei oteta huomioon aksenttia, huumorintajua ja yleistä olemusta.

Olin putken katsomista sen verran innoissani, että googlasin sarjaa ja löysin asiaankuuluvan testinkin. Ja katsokaa nyt. Minussa on ainesta, koska tulokseksi tuli tämä:

Ajoin aamulla pyörällä lähimmälle asemalle. Menin junalla töihin. Olin töissä. Soitin puolisolle ennen kotiinlähtöä, että käyn kaupassa. Tulin junalla takaisin lähimmälle asemallemme. Kävelin tyytyväisenä asemalta suoraan kotiin.

Ja sitten ihmettelin kotona miten jääkaapissa on vain valo ja pyöräkin on selvästi varastettu.

Loman tarpeessa? Ai minäkö?

...tää bloginpito. Ryhdistäydyn jossain vaiheessa, taikka sitten en.

Sitä odotellessa kuitenkin pikavastaus meemiin, johon minut haastoi John.

Säännöt ovat tällä kertaa nämä:
Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

Perhe Palvelukseen halutaan varamummo
Ystävyys Vesi voi olla verta sakeampaa
Rakkaus Iloista kesää
Minä itse Haussa tänään: elämää suurempi pakkomielle
Mitä tahansa Ystävyystehokkuus, voi puistatus

Sitten pitäisi haastaa viisi itselle lähes tuntematonta bloggaajaa tekemään sama. Enpäs. Olen sen verran pahasti myöhässä tämän kanssa, liian moni on jo tehnyt tämän.
Silti, jos täällä nyt vahingossa joku lukija käväisee päivittämättömyyttäni ihmettelemässä, meemin saa napata tästä. Ilmoittaudu kommenttilootassa, jos niin teet.

Tämä on ilman maksua tehty mainos.
Löysin (tai löysin) ihan parhautta tarjoavan paitafirman, nimeltänsä Despairwear.

Nyt pitäisi enää päättää, että kumpi näistä olisi enemmän minua:


It could be that the purpose of your life is only to serve as a warning to others.


tai sitten tämä:

Ole tässä nyt sitten säästäväinen.

Laadittiin toverin kanssa jälleen uusi ja pätevä veruke täysin älyttömille heräteostoksille.

"Siis minähän en tuhlaa. Minä tuen tässä suomalaista designia ja varsinkin nuoria suunnittelijoita."

Ostin siis toisin sanoen tyttömekon kesäksi. Tottahan sellainen on tarpeen, kun on helmikuu ja on juuri ajatellut, että pitäisi vissiinkai alkaa pikkuhiljaa pukeutua ainakin töissä niin kuin aikuiset ihmiset.

Minulla on muotiin kaksijakoinen suhde.Pidän kausittain vaihtuvaa pintamuotia ympäristön kannalta erittäin epäilyttävänä. En halua oppia sellaista elämäntapaa, ja vaikka mielelläni kampaajalla selaankin kiiltäväpintaisia kansainvälisiä muotilehtiä, en ole perillä siitä miten pitäisi pukeutua juuri nyt. Keskivertopäivinä olen joka tapauksessa liian laiska naamioitumaan naiseksi. Väsyneenä aamuna on ylipäätään saavutus, että saa puettua edes jonkinlaiset vaatteet päälleen, hiuksensa kammattua ja kasvonsa pestyä, muistuttaa edes etäisesti ihmistä. Taidokkaat kampaukset tai harkitut asukokonaisuudet tapahtuvat muille, yleensä.

Toisaalta on kuitenkin myös päiviä, jolloin  viitsin nähdä vaivaa ja nimenomaan haluan olla kaunis.  Niinä hetkinä olen iloinen kaikista niistä kerroista, joina olen sortunut turhuuksiin vaatekaupoissa. Tai kenkäkaupoissa, ne ovat kaikista pahimpia.

Ihqun kesämekon tuoreena omistajana ajattelin tässä, että olisiko sittenkin olemassa mahdollisuus yhdistää ekologisempi elämäntapa ja hulluuskohtaukset turhuuden markkinoilla.

Jos vaikka päättäisi, että ostan jatkossa vähän, mutta pelkästään laadukasta ja kaunista? Tuo ajatus nuorten suunnittelijoiden tukemisesta voisi ehkä olla muutakin kuin veruke. Laadukas nimittäin yleensä on myös kestävämpi ja sitä kautta ympäristönkin kannalta parempi ratkaisu kuin halvalla Kaukoidässä tehty tusinatuote. Ja turhamainen prinsessapuoleni tietenkin iloitsee, jos kaapissa on vähemmän ihankivoja ja enemmän oikeasti kauniita vaatekappaleita.