Valpurin ja muiden epämääräisten sivupersoonien uusi osoite sijaitsee Wordpressissä, täällä: http://walborg.wordpress.com/
Uutta ullakkohuoneistoa ei ole vielä ihan loppuun asti sisustettu. Tapetit ovat jo seinällä, mutta matot puuttuvat lattioilta ja lamput katosta eikä emäntä vielä oikein osaa käyttää kaikkia uusia kodinkoneitaan . Ei tarvitse siis ottaa kenkiä pois eteisessä, tervetuloa peremmälle. Ensimmäisille tarjoan kupin virtuaalista kahvia.
Olen tässä pähkäillyt asiaa tämän päivän, ja päättänyt, että tämä on Valpurin toiseksi viimeinen postaus tässä osoitteessa.
Ei, en minä ajatellut lopettaa joutavanpäiväistä höpöttelyä.
Sen sijaan mietin, että syyt pysyä Vuodatuksessa taitavat olla lopussa nyt. Olen aiemmin jäänyt tänne, vaikka olen huomannut ettei blogi enää ihan täysin palvele nykyisiä tarpeitani - näin siksi, että tämän blogin harrastelijamaiseen luonteeseen on jotenkin näpsäkästi sopinut käyttää pientä, kotimaista ja sympaattista alustaa.
Eilinen uutinen Alma Median tulosta palvelun omistajaksi ei tavallisissa oloissa säikyttäisi minua yhtään mihinkään. Minusta on erittäin hyvä asia, jos tätä alustaa hartiavoimin pyörittänyt Tuomas Rinta saa vihdoin työstään oikeaa rahaakin. Enkä välttämättä ajattele, että suuri omistaja tarkoittaisi tavallisen käyttäjän kannalta automaattisesti huononnuksia edes käyttöehtoihin, teknisen varmuuden ainakin kuvittelisi paranevan.
Eilisen syrjintäuutisen jälkeen tuntuu kuitenkin vielä typerämmältä idealta jäädä nimenomaan Alman palveluun roikkumaan, kun entiset syynikin ovat menettäneet merkityksensä. Ehkä muuttaminen sitäpaitsi auttaa miettimään tätä bloggaamista muutenkin vähän uudesta kulmasta, aika innotontahan tämä on viime aikoina muutenkin ollut.
Alan siis etsiä uutta alustaa - kommenttilootassa saa oikein mielellään kuvailla tarkemmin omaa valintaansa.
Näin siksi, että olen taipuvainen uskomaan ihmisistä hyvää silloinkin, kun ne ovat salakavalasti järjestäytyneet yhteiskunnaksi. Ja ehkä siksikin, että hengaan liian fiksujen tyyppien kanssa.
Tuppaa esimerkiksi unohtumaan, että Suomessa on edelleen olemassa vain yhdenmerkkistä normaalia seksuaalista suuntautumista.
Olin tyytyväinen, kun maakuntalehti Lapin Kansa oli saamassa lupaavan uuden päätoimittajan. Kyseessä kun on paitsi kerrankin nainen, myös ymmärtääkseni ammatillisessa mielessä kova jätkä.
Siksi masentaa lukea tällaisia uutisia kuin tänään. Päätoimittaja Johanna Korhosen työsuhde on purettu jo ennen sen alkamista. Ja Korhosen mukaan ihan vain siksi, että lehden sedille tuli yllätyksenä, ettei puoliso ja kaksi lasta tarkoitakaan samaa kuin mies ja kaksi lasta.
Alma Median selittelyt potkujen oikeista syistä eivät vakuuta.Tämä vaikuttaa siltä, että setäkerho on säikähtänyt. Että mitä kaikki muut meidän lehdestä sanovat, jos ne tajuavat, että täällä on sellainen pelottava lesbo pomona? Hui kauhistus.
Onneksi tästä näyttää nousseen ihan hirveä haloo.
Selvittelin hiljan sähköpostitse töissä yhtä meidän mokaamme, verkkolomakkeesta puuttui vaihtoehto "rekisteröity parisuhde" kohdasta siviilisääty. Palautteen antaja oli oikeassa, mutta onnistui siinä samalla tulkitsemaan täysin päin vastoin kuin tarkoitin kaiken sähköpostitse pistämäni selittelyn.
Olin pahoillani, kun loukkasin tahattomasti – mutta mietin kyllä samalla, että täytyykö sitä nyt ihan noin herkkänahkainen olla.
Tänään tuli mieleen, että pitäisi itse jaksaa olla kärsivällisempi, ja tarkempi myös. Kun tylsänä heterona on niin helppo olla huomaamatta, miksi sitä tarkkuutta tarvitaan.
Siksi, että puoli Suomea elää näköjään edelleen aikakautta, jolla seksuaalinen suuntautuminen ratkaisee enemmän kuin pätevyys.
Kun asenteet ovat tätä luokkaa, kovan metelin pitäminen aiheesta on pidemmän päälle viisasta.
Edit eli aamulla mieleen juolahtanut disclaimer: Valpuri on tehnyt pariin otteeseen töitä Almalle, vaikka saakin nykyisin leipänsä kilpailijalta. Ja kirjoittaa näköjään eilisestä alkaen Alman omistamalle blogialustalle, kun ovat justiin sopivasti näköjään ostaneet tämän Vuodatuksen. Eipä sillä, että tällä kaikella välttämättä olisi mitään vaikutusta tämänkään polkkauksen sävyyn - raivostumisella on osuutta asiaan huomattavasti enemmän. Minä kun en valitettavasti usko, että tökerö käytös tai museoon kuuluvat asenteet olisivat minkään pahan korporaation yksinoikeus.
Kävelin juuri kotiin lähimmän ihantavallisenkoulun ohi. Koulun edessä norkoili ryhmä esiteinejä, ohi kulki lähijunasta purkautunut väkijoukko. Yksi niistä pikkusälleistä keksi huutaa, että MULLA ON ASE.
Ratkinokkelaa huumoria, ehheheheh.
Teki mieli sanoa yhtä ja toista, ja aloittaa saarna sanalla idiootti. Olin kuitenkin ihan hiljaa, kun ehkä se olisi ollut hivenen epäreilua kaataa yhden hölmön pikkupojan niskaan kaikkea syyllisyyttä maailman pahuudesta.
Mitään järkevää sanottavaa ei nimittäin tällä kertaa ole. Vakavaksi tämä vetää, surulliseksi, mutten osaa selittää tätä pois millään sanoilla.Virhe maailmassa on liian suuri.
Seuraa päivän musiikkisuositus: kuuntelen tässä toista kertaa MySpacessa Eleanoora Rosenholmin uusia biisejä. Kakkoslevy Älä kysy kuolleilta ilmestynee piakkoin.
Ja täytyy kyllä sanoa, että jotain poikkeuksellisen omaperäistä tässä orkesterissa edelleen mielestäni on, vaikka keikalla vaikuttavat jotenkin vaisuilta. Jokainen biisi on oma ehjä tarinansa. Sanoituksissa on sitä jotain, vaikka ne naiiveja ovatkin. Samoin Noora Tommilan lapsenäänessä.
Olen tällä viikolla käynyt hierottavana, kiitos anteliaiden ystävien. Ihanaa. Ja kun se hieroja oli ammattilainen, se kyseli aluksi henkilökohtaisuuksia. Niin kuin että liikutkos ja istutkos paljon käsi kiinni hiiressä ja särkeekös joskus päätä ja tuntuukos mikään lihas olevan jumissa. Ja että mihin koskee.
Kun näytin mihin ja vastailin muutenkin kysymyksiin kiltisti, se totesi että harvemmin ihmiset osaavat sanoa noin tarkkaan. Ja että "te pilates-harrastajat yleensä tunnettekin oman kehonne tarkemmin". Aha. Varmaan tuo oli tarkoitettu oikeasti kohteliaaksi smalltalkiksi, mutta jotenkin kummallista kuitenkin. Tuli nimittäin mieleen, että onko kukaan ilman mitään erikoissairautta niin vieraantunut ruumiistaan, ettei osaisi liikoja ihmettelemättä näyttää missä se lihaskipu oikein on. Ei tuo nyt mitään ihmeellisiä pilates-kykyjä vaadi.
Sitten tajusin, ettei ajatus omasta kehosta vieraantumisesta mikään ihan uusi olekaan. Samansukuiseen myyttiin törmää aika äkkiä, jos seuraa sitä miten Suomessa yleensä kampanjoidaan terveysasioista. Perusajatushan on se, että ihmiset syövät väärin / juovat liikaa / polttavat tupakkia /stressaavat tyhmistä asioista niin että hartiat menevät lukkoon vain siksi, ettei valistus ole vielä tavoittanut heitä. Että ovat reppanat niin heikosti tietoisia siitä, että asioista seuraa toisia asioita, eivätkä huomaa ajoissa mitä oma kroppa ei tahdo kestää. Tyhmät tynnyrissä kasvaneet ihmispolot.
Minusta on kyllä merkillistä, että koulutetut ihmiset edelleen elävät keskimäärin pidempään - mutta jotenkin en jaksa uskoa, että se johtuisi vain siitä ettei kouluttamaton yksilö ole huomannut että viinasta tulee paha olo ja suklaa lihottaa. Sosiaaliset normit ja tulotaso ehkä sittenkin vaikuttavat hieman enemmän.
Kyllä minäkin jossain määrin terveysvalistukseen uskon. Mutta ehkä sitäkin voitaisiin tehdä toisin keinoin; jos vaikka alkuun ei oletettaisi kampanjan vastaanottavaa osapuolta täydeksi idiootiksi.
PS: Lähes aiheeseen liittymätön kommentti ystävälle, joka usutti päivittämään tätä blogia. Se löytyi: jäsenkortti numero 8, vain rumat ne vaatteilla koreilee.
Huomasitteko: Kiina on ihan samanlainen valtio kuin kaikki muutkin. Ei, minä en puhu nyt mistään tylsistä ihmisoikeusrikkomuksista vaan tästä tänään uutisiin pulpahtaneesta suuremmasta oikeusmurhasta.
Siis tästä, että avajaisissa laulanut saparopäinen pikkutyttö ei oikeasti laulanutkaan itse, vaan laulaja oli toinen pikkutyttö kulissien takana. Kun sillä toisella pikkutytöllä oli liian epätasainen hammasrivi ja pulleat posket, eihän sellaista sopinut maailmalle näyttää Kiinan edustajana, vaikka se nyt sattumalta osasikin laulaa.
Tässä kohtaa pitäisi sanoa, että kauhistus, miten ne kehtaa. Kun tällaisistahan asioista me tosissaan välitämme, emme mistään joutavanpäiväisistä sensuureista ja väkivallasta ja vangitsemisemisista ilman oikeudenkäyntiä.
Jotenkin kuitenkin tuntuu tekopyhältä, vaikka olenkin kaikkien pulleaposkisten pikkutyttöjen puolesta pahoillani.
Juuri samaahan me täällä ns. sivistyneissä länsimaisissa demokratioissa teemme koko ajan. Lahjakkuus ei varsinkaan musiikissa riitä mihinkään, jos tavoitellaan oikeasti suuria yleisöjä. Pitää olla näyttävä, muka. Meillä tästä on tapana syyttää pahaa musiikkiteollisuutta, ei sentään pahaa valtiota. Musiikin kuuntelija, katsoja, ostaja ei tietenkään itse ole vastuussa mistään.
Epistä tämä tosiaan on, muttei sentään kiinalaisten keksintöä.
Kerrankin joku poliitikko puhuu asiaa - ministeri Wallin nimittäin ehdottaa, että opintotuen asumislisän kohdalla luovuttaisiin tarveharkinnasta asuinkumppanin tulojen suhteen. Siis että oman osuutensa asumiskuluista saisi ehkä jatkossa maksaa, vaikka puoliso olisikin töissä. Eikä Kela enää kyselisi kämppiksiltä, miten sängyt on sijoitettu ja onko jääkaapissa yhteistä juustoa.
Olen itse ensimmäisenä yliopistovuonna allekirjoittanut lausunnon "meillä ei ole suhdetta", jotta silloisella kämppäkaverilla olisi oikeus normaaliin asumislisään. Ja menettänyt oman asumistukeni opintojen loppuvaiheessa, kun kehtasin olla suhteessa ja saman katon alla työssä käyvän miehen kanssa. Tulin opiskeluaikana taloudellisesti toimeen suhteellisen hyvin - lähinnä siksi, että pystyin tekemään alusta asti kesät oman alan töitä, ja loppuvaiheessa myös illat ja viikonloput, eivätkä vuokrat Tampereella olleet ihan niin kohtuuttomia kuin täällä pääkaupungissa. Siinä vaiheessa kun asumislisäni lakkasi, (vielä silloin avo-)puoliso tarjoutui maksamaan vuokrasta suuremman osan. En ottanut tarjousta vastaan, mutta pidän silti itseäni onnekkaana. Monella tilanne ei ole yhtä hyvä. Onnekkuudestani huolimatta pidin byrokratiaa tässä kohtaa nöyryyttävänä, ja olisin opintojen loppuvaiheessa keskittynyt mieluummin graduun kuin juttukeikkoihin.
Olen miettinyt onko tässä järjestelmässä osittain kysymys sukupolvien välisestä erosta. Vanhempi polvi tuntuu olettavan, että parisuhteessa rahat ovat alusta alkaen yhteisiä, ja elatusvelvollisuus alkaa suunnilleen ensitreffeistä. Näinhän se ei mene lainkaan mukaan, eikä nykyisin ole todellisuutta useimmille ikäisilleni pareille missään vaiheessa. Minusta olisi ollut jokseenkin kohtuutonta olettaa, että puolisoni olisi käytännössä pitänyt elättää minut kokonaan sillä aikaa kun opiskelin. Eikä se useimmilla pariskunnilla ole taloudellisesti mahdollistakaan. Asumislisän lakkauttamiseen kun ei tarvita kovin suuria palkkatuloja, riittää kun avopuoliso käy töissä. Ja kämppäkavereista tosiaan ei tarvitse edes puhua tässä tilanteessa - on selvää, että satunnaisilla asuinkumppaneilla tai ystävillä ei ole elatusvelvollisuutta.
Pariskunnillakin ajatus kokonaan yhteisestä taloudesta ja tileistä suunnilleen ensitapaamisesta alkaen voi ehkä sopia joillekin. Itse koen niin, että parisuhteessakin on kyse kahden itsenäisen aikuisen liitosta. Ja itsenäisyys tarkoittaa jossain määrin myös taloudellista itsenäisyyttä. Totta kai etenkin isoissa taloudellisissa asioissa on neuvoteltava, ja toisen kanssa ei voi talousasioissakaan toimia yhtä vapaasti kuin yksinään. Mitä pidemmästä suhteesta puhutaan, sitä enemmän yhteisiä rahoja on, mutta ei kaiken silti tarvitse olla yhteistä.
Oman sukupolveni kohdalla olen kyllä sitten törmännyt päinvastaiseen kummalliseen käsitykseen. Ajatellaan esimerkiksi, että suhde ei voi olla tasa-arvoinen, jos molemmat eivät tienaa yhtä paljon. Ja kuvitellaan, että paremmat tulot tarkoittaisivat automaattisesti vaikkapa oikeutta lintsata kotitöistä kokonaan, tai vaikka oikeutta saada enemmän seksiä, ikään kuin sekin olisi vaihdettavaa tavaraa ja omaisuutta. Palkkaeroista ei varmaan ihan heti huomenna päästä eroon, eikä taloutta pitäisi minusta sekoittaa asioihin joihin se ei kuulu. Jos toinen on kotona hoitamassa lapsia, ei minusta edes voida puhua mistään elättämisestä, yhteisiähän ne lapset ovat. Ja on tiettyjä poikkeustilanteita, joissa puolisosta tietenkin pitää pitää elätysmielessäkin huolta, sanotaan nyt vaikka sairastuminen tai loukkaantuminen tai jokin muu kriisitilanne.
Opiskelua en tällaiseksi kriisitilanteeksi laske, ainakaan kokonaan. Yhteiskunnan kannalta opintotuki asumislisineen on hinta siitä, että muidenkin kuin hyvin toimeentulevien vanhempien lapset voivat kouluttautua pidemmälle - hinta on aika pieni, jos sen suhteuttaa vaikka siihen millaisen määrän veroja koulutettu ihminen ehtii maksaa takaisin yhteiskunnalle. Minusta olisi kohtuullista, jos ihmistä tässä suhteessa kohdeltaisiin täysivaltaisena aikuisena ihan riippumatta siitä nukkuuko hän samassa asunnossa kuin joku toinen ihminen.
Tai kuten seuran perustaja SusuPetal tuolla toteaa: "Ehkä tärkeintä ei ole se, mitä kirjoittaa,
vaan se, minkä jättää kirjoittamatta. Tai sitten ei. Ihan sama."
Olen lapsekkaan innokas uusi deliciousin käyttäjä. Sopii käydä katsomassa tuoreimpia linkkejäni tuolla sivupalkissani; koko ajan tekee mieli pistää talteen kaikenlaista, enimmäkseen älyttömyyksiä.
Tuli vain mieleen, että voi kun vastaava toimisi yhtä kätevästi ns. todellisuudessakin. Että kun sitä näkisi tai kuulisi jotain upeaa, voisi klikata näppärästi jostain ja näkymä tallentuisi johonkin luotettavahkoon arkistoon. Josta sitä pääsisivät katsomaan muutkin. Ja johon voisi lisätä kommentin siitä, että miksi tallenne on olemassa. Että onko maailma tällä kertaa käyttäytynyt kauniisti, vai hauskasti, vai fiksusti, vai tavanomaiseen absurdiin tapaan.
Kirjoitusvihko ei oikein riitä tällaiseksi tallennusvälineeksi. Ja kamera on aina muualla, kun sitä tarvitsisi.
Eikä se tavanomaisin tallennusaine (se harmaa korvien välissä ja sosiaalisen verkoston käyttöliittymä nenän alapuolella) oikein sovellu käyttöön, se kun on niin epäluotettavaa aluetta.
Tietääkö kukaan miten vuodatuksesta löytää tällaisen: "the full URL of the XML-RPC interface for your blog, which probably ends in something like mt-xmlrpc.cgi"
Valpurin tulevan semivakavan mediabloggaamisen tueksi kävin nimittäin juuri leikkimässä deliciousissa. Sivupalkissa näkyy tuore linkkilista, joka tosin on toistaiseksi kaikenlaisia vanhoja kirjanmerkkejä selaimen syövereistä.
Jatkossa olisi kuitenkin tarkoitus lisätä niitä tuoreita löytöjä tänne blogiin automaattisesti omina postauksinaan, kun tuolla näköjään sellainenkin toiminto on. Mutta tosiaan, onko kellään mitään käsitystä mistä tuollaiseen URLiin pääsee käsiksi vai pääseeko mistään? Minen edes tiedä toimiiko koko systeemi vuodatuksessa.
Kun täyttää tasavuosia, pitäisi kuulemma kehitellä itselleen ikäkriisi. Rasittavaa, en viitsi. Jos pakotettaisiin takaisin teini-ikäiseksi tai edes parikymppiseksi, en suostuisi. Siinä kuusivuotias voisin ehkä olla hetken uudestaan, mutta mieluiten kuitenkin tällainen kolmekymppinen.
Olen kuitenkin puhunut hiljattain useamman ihmisen kanssa iästä, keski-ikäistymisestä, keskiluokkaistumisestakin. Ja näköjään aina ajan tasalla oleva ystäväni Varahvonttakin kirjoittaa siitä toisaalla.
Ja tosiaan, jotain on selvästi tapahtunut. Jossain vaiheessa esimerkiksi sana koti-ilta lakkasi olemasta koko ajan kirosana. Ja ei, en ole lakannut ajattelemassa, että maailmassa on virheitä, mutten myöskään usko että niitä voisi korjata yhdessä illassa. Mitä keskiluokkaisuuteen tulee, olen ilmeisesti vihdoinkin onnistunut kipuamaan sellaiseen vakaaseen ja omahyväiseen asemaan, jossa voi sanoa ettei rahalla ole väliä.
Minä olen aina ajatellut, että olen mieluummin naiivi kuin katkera, mieluummin vähän hölmö kuin turtunut ja kyllästynyt kaikkeen. Nuorempana ajattelin, että tasaantuminen ja rauhoittuminen varmasti tarkoittaa periksi antamista, sitä ettei välitä enää oikein mistään. Eikä tarkoita, onneksi. Valintahan se nimittäin tässäkin kohtaa on ja kaikissa kohdissa; miten paljon antaa kyynisyydelle tilaa. Ja miten paljon pystyy edelleen iloitsemaan ja innostumaan pienistäkin asioista, läheisistään, taiteesta, jopa työstään.
Maailmasta on tullut vuosi vuodelta monimutkaisempi paikka, mutta sitä minä en valita yhtään.
Ja nyt tämän sekavan vuodatuksen jälkeen totean, että Vinttikamari alkaa jälleen päivittymään säännöllisemmin. Ja puhuu välillä asiaakin, kun jaksaa. Tätä tarkoitusta varten tuonne sivupalkkiin ilmaantuu piakkoin uusi kategoria, nimeltänsä Media peilissä. Siltä varalta, että sisäisellä maailmanparantajallani olisi teille asiaa.
Ai, te varmaan tiesittekin tuon jo? Ei se mitään, selitän silti lisää.
Tuli tänään lounasseurassani puheeksi merkittävä sosiaalinen ilmiö nimeltään naamakirjakyttäys. Siis se, miten innokkaasti lajitoverit kommentoivat, jos esimerkiksi sinkkuna tunnettu henkilö menee poistamaan statuksestaan sanan single, vaikka ei edes laittaisi mitään tilalle. Tai miten puolitutun avioeron tai lähestyvän lisääntymisen huomaa jostain tahallisesta tai tahattomasta muutoksesta statuksessa, ja miten tämä antaa aivan uusia keinoja jatkuvaan juoruiluun. Draamaahan tästä syntyy; kuka muka oikeasti muka jatkuvasti muistaa, että sillä ystävälistalla on iloisesti sekaisin ystäviä, työkontakteja, sukulaisia, hyvänpäiväntuttuja ja jokunen liki tuntematon?
Niin että tuli mieleen, että kylläpä sitä nyt pääsee vähällä, kun oma relationship status on jatkuvasti turvallisesti married.
Kun olisi se aika hankalaa, jos tuoreen suhteen alussa pitäisi miettiä vielä sitäkin missä kohtaa on sopivaa kirjoittaa, että tässä ollaan nyt in relationship. Ja missä kohtaa olisi sopivaa loukkaantua, jos toinen osapuoli ei ole näin vielä tehnyt.
...tietenkin siksi, että näin Valpuri saa kyynelehtiä rauhassa ilman että kukaan huomaa.
(Se että se sen jälkeen tulee nettiin huutelemaan asiasta on asia erikseen, vrt. tyhmyys)
Olen tämän viikonlopun lennokkileskenä. Kostoksi tein koko päivän tyttöasioita. Niin kuin nyt kävin ostamassa uudet punaiset kengät ja katsomassa nyyhkyleffoja.
Siirränkin siksi aiemmin tällä viikolla saamani suosituksen teille. Jos haluaa itkeskellä oikein kunnolla elokuvan ensimmäisistä minuuteista loppuun saakka, PS Rakastan sinua on ehdottomasti oikea valinta.
Kohtaan päivittäin lajitovereita, joiden mielestä iPhone on ihmiskunnan tärkein keksintö pyörän jälkeen. Kaikki Applen suunnittelema on käytettävyydeltään jumalallista luokkaa.
Ai minäkö? Ei minulla tietenkään sellaista ole. En tosiaankaan ole niin tekninen eläin, että haluaisin puhelimen, jonka toimimaan saaminen Suomessa vaatii ohjelmointitaitoja. Sen sijaan minulla on kolmenkymmenen gigan iPod, josta saa lajitovereilta cooliuspisteitä koon takia.
Olen meteliriippuvainen, siksi se soitin on päällä koko ajan. Siis esimerkiksi lenkillä äsken. Tai siis, pitäisi varmaan sanoa että se on päällä koko ajan, ellei se mene totaalisen jumiin niin kuin juuri meni, kesken pururadan ja Nick Caven. Kun laite menee jumiin, melko vähän on tehtävissä ennen kuin akku nyykähtää kokonaan. Nerokkaassa vekottimessa kun ei sanan varsinaisessa merkityksessä virtakytkintä olekaan.
Muutenkin olen pikku hiljaa muuttumassa harhaoppiseksi. Minulla on ikävä aiemmin aktiivikäytössä ollutta vääränmerkkistä soitinta.
Sen akut saattoi esimerkiksi ladata kytkemällä laturin pistorasiaan, tämän kanssa tarvitaan joka kerta läppäriä ja kaapelia läppärin ja soittimen väliin. En itse asiassa muista että se vanha soitin olisi kertaakaan mennyt vastaavalla tavalla sekaisin, tai että musiikin pyörittelyyn tietokoneella käytettävä ohjelma olisi kaatanut läppärin. Ensimmäiset kuulokkeet eivät hajonneet kahdessa viikossa. Ja nyt tulee pahin harhaoppisuus; minusta siinä oli loppujen lopuksi selkeämpi käyttöliittymä ja järkevämmin toimivat näppäimet kuin tässä nykyisessäni. Eikä laitteen nimen keskelle ollut ängetty isoa kirjainta - sellaiset asiat kun ärsyttävät suuresti kaltaisiani kielioppifriikkejä.
Anteeksi, tiedän, että tätä mieltä ei saa olla. Katsokaa lohdutukseksi vaikka klassikkovideo Apple presents iRack
Opin pari viikkoa siten pari uutta hienostelevaa sanaa korvaamaan sanaa nykynuoriso. Milleniaalit, iGeneration. Olettaisin, että näillä tarkoitetaan vähän samaa kuin jokin aika sitten termillä sukupolvi y. Vaikka mistäpä minä niin tarkkaan tietäisin, olen taatusti yli-ikäinen ollakseni mitään noista.
Perusidea kuitenkin ilmeisesti on jotenkin sellainen, että noihin sukupolviluokituksiin sopivat ihmiset ovat syntyneet digitalisoituun maailmaan. Ja tämä on sitten se sukupolvea yhdistävä suuri kokemus - luulisin. Jos minun ikäloppua sukupolveani mikään yhdistää, niin se voisi olla uskon loppuminen mihinkään suuria ihmisjoukkoja pelkästään iän perusteella luokittaviin kokemuksiin.
Joka tapauksessa, sain taas pitävän todisteen siitä että en taatusti ole minkään sortin y- tai i-joukkoa. Kävin levykaupassa. Mikä riemu.
Olen jossain vaiheessa yrittänyt järkeistää musiikin hankkimistani. Levyhylly on täynnä, cd-levy ei ole kapistuksena edes kovin kaunis, siirrän joka tapauksessa sen levyn sisällön tietokoneelle ja iPodiin. Miksi siis edes ostaa levyjä, miksei pelkästään irrallisia kappaleita verkosta?
Lähinnä siksi, että kolmen lupaavalta vaikuttavan levyn ostajana olo tuntuu niin voitonriemuiselta. Verkkokaupassa vastaavaa tyydytystä ei ikinä koe - tiedostoja ei voi penkoa, eikä soittolistojen laatiminen ole ollenkaan niin lystikästä kuin levyhyllyn järjestäminen.
Olen niin vanha, että minun maailmassani musiikkiakin on vielä mukava pitää kädessä.
Kesän ensimmäinen perhonen nähty (valkoinen, siis rauhallinen kesä). Kesän ensimmäinen ulkojäätelö syöty (Kaneli-omenaa, Helsingin jäätelötehdas). Lähempänä merta tuuli, täällä kotona ilma seisoo paikoillaan, odottaa. Levylautasella Vuokko Hovattaa, ikkunanpesua lykätty jälleen päivällä.
