Kerrankin joku poliitikko puhuu asiaa - ministeri Wallin nimittäin ehdottaa, että opintotuen asumislisän kohdalla luovuttaisiin tarveharkinnasta asuinkumppanin tulojen suhteen. Siis että oman osuutensa asumiskuluista saisi ehkä jatkossa maksaa, vaikka puoliso olisikin töissä. Eikä Kela enää kyselisi kämppiksiltä, miten sängyt on sijoitettu ja onko jääkaapissa yhteistä juustoa.

Olen itse ensimmäisenä yliopistovuonna allekirjoittanut lausunnon "meillä ei ole suhdetta", jotta silloisella kämppäkaverilla olisi oikeus normaaliin asumislisään. Ja menettänyt oman asumistukeni opintojen loppuvaiheessa, kun kehtasin olla suhteessa ja saman katon alla työssä käyvän miehen kanssa. Tulin opiskeluaikana taloudellisesti toimeen suhteellisen hyvin - lähinnä siksi, että pystyin tekemään alusta asti kesät oman alan töitä, ja loppuvaiheessa myös illat ja viikonloput, eivätkä vuokrat Tampereella olleet ihan niin kohtuuttomia kuin täällä pääkaupungissa. Siinä vaiheessa kun asumislisäni lakkasi, (vielä silloin avo-)puoliso tarjoutui maksamaan vuokrasta suuremman osan. En ottanut tarjousta vastaan, mutta pidän silti itseäni onnekkaana. Monella tilanne ei ole yhtä hyvä. Onnekkuudestani huolimatta pidin byrokratiaa tässä kohtaa nöyryyttävänä, ja olisin opintojen loppuvaiheessa keskittynyt mieluummin graduun kuin juttukeikkoihin.

Olen miettinyt onko tässä järjestelmässä osittain kysymys sukupolvien välisestä erosta. Vanhempi polvi tuntuu olettavan, että parisuhteessa rahat ovat alusta alkaen yhteisiä, ja elatusvelvollisuus alkaa suunnilleen ensitreffeistä. Näinhän se ei mene lainkaan mukaan, eikä nykyisin ole todellisuutta useimmille ikäisilleni pareille missään vaiheessa. Minusta olisi ollut jokseenkin kohtuutonta olettaa, että puolisoni olisi käytännössä pitänyt elättää minut kokonaan sillä aikaa kun opiskelin. Eikä se useimmilla pariskunnilla ole taloudellisesti mahdollistakaan. Asumislisän lakkauttamiseen kun ei tarvita kovin suuria palkkatuloja, riittää kun avopuoliso käy töissä. Ja kämppäkavereista tosiaan ei tarvitse edes puhua tässä tilanteessa - on selvää, että satunnaisilla asuinkumppaneilla tai ystävillä ei ole elatusvelvollisuutta.

Pariskunnillakin ajatus kokonaan yhteisestä taloudesta ja tileistä suunnilleen ensitapaamisesta alkaen voi ehkä sopia joillekin. Itse koen niin, että parisuhteessakin on kyse kahden itsenäisen aikuisen liitosta. Ja itsenäisyys tarkoittaa jossain määrin myös taloudellista itsenäisyyttä. Totta kai etenkin isoissa taloudellisissa asioissa on neuvoteltava, ja toisen kanssa ei voi talousasioissakaan toimia yhtä vapaasti kuin yksinään. Mitä pidemmästä suhteesta puhutaan, sitä enemmän yhteisiä rahoja on, mutta ei kaiken silti tarvitse olla yhteistä.

Oman sukupolveni kohdalla olen kyllä sitten törmännyt päinvastaiseen kummalliseen käsitykseen. Ajatellaan esimerkiksi, että suhde ei voi olla tasa-arvoinen, jos molemmat eivät tienaa yhtä paljon. Ja kuvitellaan, että paremmat tulot tarkoittaisivat automaattisesti vaikkapa oikeutta lintsata kotitöistä kokonaan, tai vaikka oikeutta saada enemmän seksiä, ikään kuin sekin olisi vaihdettavaa tavaraa ja omaisuutta. Palkkaeroista ei varmaan ihan heti huomenna päästä eroon, eikä taloutta pitäisi minusta sekoittaa asioihin joihin se ei kuulu. Jos toinen on kotona hoitamassa lapsia, ei minusta edes voida puhua mistään elättämisestä, yhteisiähän ne lapset ovat. Ja on tiettyjä poikkeustilanteita, joissa puolisosta tietenkin pitää pitää  elätysmielessäkin huolta, sanotaan nyt vaikka sairastuminen tai loukkaantuminen tai jokin muu kriisitilanne.

Opiskelua en tällaiseksi kriisitilanteeksi laske, ainakaan kokonaan. Yhteiskunnan kannalta opintotuki asumislisineen on hinta siitä, että muidenkin kuin hyvin toimeentulevien vanhempien lapset voivat kouluttautua pidemmälle - hinta on aika pieni, jos sen suhteuttaa vaikka siihen millaisen määrän veroja koulutettu ihminen ehtii maksaa takaisin yhteiskunnalle. Minusta olisi kohtuullista, jos ihmistä tässä suhteessa kohdeltaisiin täysivaltaisena aikuisena ihan riippumatta siitä nukkuuko hän samassa asunnossa kuin joku toinen ihminen.