Kun täyttää tasavuosia, pitäisi kuulemma kehitellä itselleen ikäkriisi. Rasittavaa, en viitsi. Jos pakotettaisiin takaisin teini-ikäiseksi tai edes parikymppiseksi, en suostuisi. Siinä kuusivuotias voisin ehkä olla hetken uudestaan, mutta mieluiten kuitenkin tällainen kolmekymppinen.

Olen kuitenkin puhunut hiljattain useamman ihmisen kanssa iästä, keski-ikäistymisestä, keskiluokkaistumisestakin. Ja näköjään aina ajan tasalla oleva ystäväni Varahvonttakin kirjoittaa siitä toisaalla.

Ja tosiaan, jotain on selvästi tapahtunut. Jossain vaiheessa esimerkiksi sana koti-ilta lakkasi olemasta koko ajan kirosana. Ja ei, en ole lakannut ajattelemassa, että maailmassa on virheitä, mutten myöskään usko että niitä voisi korjata yhdessä illassa. Mitä keskiluokkaisuuteen tulee, olen ilmeisesti vihdoinkin onnistunut kipuamaan sellaiseen vakaaseen ja omahyväiseen asemaan, jossa voi sanoa ettei rahalla ole väliä.

Minä olen aina ajatellut, että olen mieluummin naiivi kuin katkera, mieluummin vähän hölmö kuin turtunut ja kyllästynyt kaikkeen. Nuorempana ajattelin, että tasaantuminen ja rauhoittuminen varmasti tarkoittaa periksi antamista, sitä ettei välitä enää oikein mistään. Eikä tarkoita, onneksi. Valintahan se nimittäin tässäkin kohtaa on ja kaikissa kohdissa; miten paljon antaa kyynisyydelle tilaa. Ja miten paljon pystyy edelleen iloitsemaan ja innostumaan pienistäkin asioista, läheisistään, taiteesta, jopa työstään.

Maailmasta on tullut vuosi vuodelta monimutkaisempi paikka, mutta sitä minä en valita yhtään.

Ja nyt tämän sekavan vuodatuksen jälkeen totean, että Vinttikamari alkaa jälleen päivittymään säännöllisemmin. Ja puhuu välillä asiaakin, kun jaksaa. Tätä tarkoitusta varten tuonne sivupalkkiin ilmaantuu piakkoin uusi kategoria, nimeltänsä Media peilissä. Siltä varalta, että sisäisellä maailmanparantajallani olisi teille asiaa.