Kävin eilen Kaupunginteatterissa ennakossa,  Missä kuljimme kerran ja kolmisen tuntia pikkuisen ikävystyneenä istuskelua ja vakuuttelua itselle ettei muka ole yhtään ikävystynyt.

Ja mietin että mikähän se oikeastaan tekee sen innostuksen, suorastaan kiihkon, jota oikein hyvän teatteriesityksen jälkeen tuntee. Viimeksi olen kokenut sen oikein kunnolla joskus loppuvuodesta, esitys oli Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan. Siis sen olon, että on nähnyt jotain ainutlaatuista, jotain kertakaikkisen vaikuttavaa, jotain mistä tekee mieli kertoa kaikille.

Nyt siis siltä ei tosiaan tuntunut. Esitys oli ihan kiva. Muutama hieno laulu, muutama komea kohtaus, ihan päteviä näyttelijöitä, hienoja valokuvia, harkittua musiikkia. Ja silti, mikään ei oikein koskettanut, mihinkään ei oikein kunnolla samaistunut. Ymmärrän, että Westön kirja on vaikea siirtää näyttämölle. Suurimmassa roolissa siinä nimittäin on Helsinki; miten muuttaa loistava kuvaus ympäristöstä draamaksi? Silti, odotin enemmän.

Mieluummin katselisin huonoakin esitystä kuin keskinkertaista. Harmillista, että näitä ihankivoja on näitäkin pakko kahlata aika monta läpi, että pääsee edes silloin tällöin sattumalta näkemään jotain aidosti ihmeellistä.