Olen hetken aikaa viimeistä viikkoa vuorotyöläinen; säännölliseen toimistoaikaan siirtyminen ei kyllä yhtään harmita. Paitsi yhdelle pienelle ilolleni kävin juuri jättämässä hetkeksi jäähyväiset.

Yksi suuressa kaupungissa asumisen parhaita puolia on nimittäin se, että päiväsaikaankin pääsee katsomaan laatuelokuvia. Ja näinhän minä vapaapäivinä usein teenkin; leiriydyn elokuvateatteriin ja katson parhaimmillaan pari, kolmekin elokuvaa putkeen. Päivällä teatterissa istuu ihmisiä harvassa. Popcorn tuoksuu, mutta ihan vieressä sitä ei mussuta kukaan. Elokuvasta saa nauttia melkein kuin yksinään, lähin vieruskaveri on yleensä sen verran kaukana, ettei häntä enää hetken päästä muistakaan. Ristiriita normaalimaailman ja elokuvan maailman välillä tuntuu päivällä suuremmalta, kun lopulta kävelee ulos teatterista.

Ja kyllä, oikeat elokuvat pitää mieluiten nauttia elokuvateatterissa. Tauluteevee, lähellä sijaitseva Makuuni ja kohtuuhyvä kotiteatteriäänentoisto eivät riitä vielä mihinkään, jos nyt ajatellaan miten merkittävä vaikutus esimerkiksi elokuvan äänimaailmalla on.

Niin kuin nyt esimerkiksi tänään, kun kävin ahmimassa melankolisen espanjalaisen kummitustarinan, Orpokodin. Aivan parhauttaa, suosittelen ehdottomasti.