Aina välillä joku väittää, että taiteen keinoin on enää mahdotonta shokeerata. Että kaikki on jo nähty.

Joopa joo.

Taidenäyttelyn puufallokset herättävät kauhua Lappeenrannassa. Miksei kukaan suojele lapsia näiltä?
(Hesarin uutinen aiheesta, maakuntalehti Etelä-Saimaan arvostelu näyttelystä)

Valppaat kansalaiset ovat tehneet tutkintapyynnön Sally Mannin valokuvista
(Linkki vie taas Hesariin, valitan, mutta alkuperäinen Iltalehden juttu ei taida enää olla verkossa)

Ja kauheaa; ovat kehdanneet tulkita pyhää kirjaa eli Tuntematonta sotilasta Kansallisteatterissa uudella tavalla. Pyhäinhäväistys! Ajatelkaa nyt veteraaneja. Ja kun ne vielä ampuvat siinä oikeiden ihmisten kuvia. Hui.
(Tähän kuuluisi linkki kovin monelle sellaiselle keskustelupalstalle, jossa näytelmästä ovat eniten järkyttyneitä sellaiset suomalaiset, jotka eivät ole sitä vielä ehtineet nähdä)

Minua harmittaa, etten taaskaan älynnyt ajoissa varata lippuja tuohon Kansallisteatterin esitykseen. En tietenkään tiedä etukäteen onko näytelmä mistään kotoisin. Suurin tapaus suomalaisessa teatterissa pitkään aikaan se epäilemättä on. Ja ensi-illassa todella olleista ihmisistä monet puhuvat näytelmästä sellaisella innolla, että se on ilmeisesti tehnyt vaikutuksen, koskettanut monia. Pelkän loppukohtauksen nostaminen esiin ei tietenkään kerro näytelmästä vielä juuri mitään.

Jotenkin silti livahtaa mieleen, että meitä sietääkin vähän ravistella, kaikkia. Kuinka ahtaita käsityksemme taiteesta - ja sitä kautta maailmasta - ovatkaan, edelleen?