Pikkuvaimoilin juuri puolisolle lihapullia työkaverin ohjeella; siis siten, että seassa oli tuoretta chiliä, oliiveja ja tuhottomasti valkosipulia. Ja hyvää oli.

Mikä on suorastaan merkillistä, kun ottaa huomioon, että ennen elokuun loppua en ollut pistänyt suuhuni lihaa kahteentoista vuoteen. Alan selvästi oppia pikku hiljaa tavallisihmisten tavoille. Niin että tiedoksi tuttavillekin, nyt minulle ei enää tarvitse tehdä erikseen ruokaa. Eikö ole kivaa?

Tämä on nimittäin se kohta joka minua on kasvissyöjänä vuosia vaivannut, se että pitää väkisin heittäytyä hankalaksi harva se kerta. Jossain virallisemmissa tilaisuuksissa tai vaikka ravintolassa minusta on pelkästään oikeus ja kohtuus, että kasvissyöjät on otettu huomioon. Mutta ystävän luona kylässä jotenkin inhottaa olla vaivaksi. Että kiva kun olet kokannut koko päivän, mutta enpäs syö. Lienee merkki velttoontumisesta tämäkin, enää en jaksa.

Aion kyllä syödä kasvispainotteisesti jatkossakin. Ensiksikin kasvisruoka on hyvää. Toisekseen se on ekologisempi vaihtoehto, jos ajatellaan vaikkapa hiilidioksidipäästöjä. Ja kolmannekseen 16-vuotias eläinsuojelijaminäni nalkuttaa minulle edelleen jossain tuolla takaraivossa. Edes silloin pienenä ja kiihkeänä en pitänyt eläimen tappamista ravinnoksi sinänsä vääränä, mutta eläimen asiallista kohtelua edellytän kyllä.

Jotenkin olen kuitenkin alkanut vierastaa kaikenlaista ehdottomuutta ja palavasilmäistä fanaattisuutta melkein minkä tahansa asian kohdalla - ja kyllä, juuri sellaista oma kasvissyöntini alunperin oli, omahyväistä ja saarnaavaa, tiedän toki että toisenlaisiakin kasvissyöjiä on. Uskon kyllä, että kuluttajana voi vaikuttaa, edelleenkin. Mutta boikottia pätevämpänä pidän muissakin asioissa sitä, että miettii mitä ostaa, ei vain mitä ei osta.