Tänään ihmettelin eniten Hesarin tiedesivujen juttua hidasaikakellosta (maksaa rahaa, mutta asiasta voi lukea lisää myös täältä kelloporukan kotisivuilta in english).
Ovat siis Ameriikoissa (missäs muuallakaan) rakentamassa maailman hitainta kelloa:
"Valmiin kellon on tarkoitus lyödä yksi iso lyönti
yli 10 000 vuoden kuluttua. Sen tikitys alkaa ehkä jo ennen vuotta
2050. Kellon koneiston määrähetki on 3,65 miljoonan päivänkierron
päässä."
Hanke maksaa tietenkin miljoonia ja kellonpystytyspaikaksi on ostettu vaatimattomasti osa vuoresta.
Raha tällä kertaa ole se juttu mikä minua oikeasti ihmetyttää. Vaan se,
kuinka paljon vaivaa ja harmaita aivosoluja tarvitaan, jotta saadaan
aikaisiksi aikaa kestävä toimiva kapine. Kellon kanssa 90-luvun alusta
asti puuhastellut tietokonenero Danny Hillis halusi kuulemma avartaa
ihmisten aikakäsityksiä.
Ihminen käyttää siis tiettävästi ainoan elämänsä johonkin, josta
Valpurin arkijärjellä ei ole mitään suoranaista hyötyä ihmiskunnalle
tai ihmiselle itselleen.
Ensimmäisenä tulee mieleen, että kysymys on jollain tavalla
kuolemattomuuden tavoittelusta. Että hitaan kellon rakentaminen on
eräänlaista insinöörin runoutta, teknistä taidetta. Kai se sitten
tuntuu hyvältä ajatella, että jotain on olemassa tuhansia vuosia
jälkeeni siksi että minä olen ollut olemassa.
Sitten tulee mieleen, että olen aina yleisemmälläkin tasolla ihmetellyt
miten jotkut ihmiset jaksavat omistautua jollekin päähänpinttymälleen
kokonaan. Joskus kyse on neroudesta, yleensä ei. Joillakin on visio
jostain itseään suuremmasta, useammilla lähinnä pakkomielle. Ja ihmiset
käsittävät sen itseä suuremman kovin kummallisilla tavoilla.
Siis ihan totta, kyllähän tekin tiedätte ihmisiä, jotka tietävät ihan
varmasti ja ehdottomasti mikä heille elämässä on tärkeintä ja käyttävät
sitten siihen enemmän aikaa kuin mihinkään ikinä. Yksi rakentaa
maailman hitainta kelloa. Toinen menee luostariin. Kolmas yrittää
sukeltaa syvemmälle kuin muut. Neljäs on päättänyt kerätä itselleen
enemmän posliinisia suolasirottimia kuin kukaan muu ikinä. Viides (tämä
on kyllä oikeasti meidän y-kromosomi) treenaa koko valveillaoloaikansa
ja äänistä päätellen unissaankin taitotemppuja radio-ohjattavilla
lentokoneilla. Sama se siis onko se elämän tarkoitus oikeasti
tärkeä kenenkään muun mielestä. Omistautunut ihminen ei huomaa mokomia
pikkuasioita.
Niin että välillä tulee mieleen olisiko sitä onnettomampi vai
onnellisempi, jos osaisi oikeasti keskittyä johonkin eikä olisi
kiinnostunut vähän kaikesta. Saisikohan sitä enemmän aikaan, jos ei
vaan puuhastelisi milloin mitäkin sattuu? Jos osaisi miettiä vain yhtä
ja mukamas oikeasti tärkeää asiaa kerrallaan, eikä esimerkiksi tässä
tulevaa novellin aihetta, ja sitä että tuleekohan telkkarista tänään
hyviä ohjelmia ja omia työasioita ja ystävän uutta työpaikkaa (onnea)
ja viikonloppua ja sitä, että kissa on oksentanut sohvan päälle, yäk.
tiistai, 10. tammikuu 2006
Kommentit