Tänään ihmettelin eniten Hesarin tiedesivujen juttua hidasaikakellosta (maksaa rahaa, mutta asiasta voi lukea lisää myös täältä kelloporukan kotisivuilta in english).

Ovat siis Ameriikoissa (missäs muuallakaan) rakentamassa maailman hitainta kelloa:

"Valmiin kellon on tarkoitus lyödä yksi iso lyönti yli 10 000 vuoden kuluttua. Sen tikitys alkaa ehkä jo ennen vuotta 2050. Kellon koneiston määrähetki on 3,65 miljoonan päivänkierron päässä."
     
Hanke maksaa tietenkin miljoonia ja kellonpystytyspaikaksi on ostettu vaatimattomasti osa vuoresta.

Raha tällä kertaa ole se juttu mikä minua oikeasti ihmetyttää. Vaan se, kuinka paljon vaivaa ja harmaita aivosoluja tarvitaan, jotta saadaan aikaisiksi aikaa kestävä toimiva kapine. Kellon kanssa 90-luvun alusta asti puuhastellut tietokonenero Danny Hillis halusi kuulemma avartaa ihmisten aikakäsityksiä.

Ihminen käyttää siis tiettävästi ainoan elämänsä johonkin, josta Valpurin arkijärjellä ei ole mitään suoranaista hyötyä ihmiskunnalle tai ihmiselle itselleen.

Ensimmäisenä tulee mieleen, että kysymys on jollain tavalla kuolemattomuuden tavoittelusta. Että hitaan kellon rakentaminen on eräänlaista insinöörin runoutta, teknistä taidetta. Kai se sitten tuntuu hyvältä ajatella, että jotain on olemassa tuhansia vuosia jälkeeni siksi että minä olen ollut olemassa.

Sitten tulee mieleen, että olen aina yleisemmälläkin tasolla ihmetellyt miten jotkut ihmiset jaksavat omistautua jollekin päähänpinttymälleen kokonaan. Joskus kyse on neroudesta, yleensä ei. Joillakin on visio jostain itseään suuremmasta, useammilla lähinnä pakkomielle. Ja ihmiset käsittävät sen itseä suuremman kovin kummallisilla tavoilla.

Siis ihan totta, kyllähän tekin tiedätte ihmisiä, jotka tietävät ihan varmasti ja ehdottomasti mikä heille elämässä on tärkeintä ja käyttävät sitten siihen enemmän aikaa kuin mihinkään ikinä. Yksi rakentaa maailman hitainta kelloa. Toinen menee luostariin. Kolmas yrittää sukeltaa syvemmälle kuin muut. Neljäs on päättänyt kerätä itselleen enemmän posliinisia suolasirottimia kuin kukaan muu ikinä. Viides (tämä on kyllä oikeasti meidän y-kromosomi) treenaa koko valveillaoloaikansa ja äänistä päätellen unissaankin taitotemppuja radio-ohjattavilla lentokoneilla.  Sama se siis onko se elämän tarkoitus oikeasti tärkeä kenenkään muun mielestä. Omistautunut ihminen ei huomaa mokomia pikkuasioita.

Niin että välillä tulee mieleen olisiko sitä onnettomampi vai onnellisempi, jos osaisi oikeasti keskittyä johonkin eikä olisi kiinnostunut vähän kaikesta. Saisikohan sitä enemmän aikaan, jos ei vaan puuhastelisi milloin mitäkin sattuu? Jos osaisi miettiä vain yhtä ja mukamas oikeasti tärkeää asiaa kerrallaan, eikä esimerkiksi tässä tulevaa novellin aihetta, ja sitä että tuleekohan telkkarista tänään hyviä ohjelmia ja omia työasioita ja ystävän uutta työpaikkaa (onnea) ja viikonloppua ja sitä, että kissa on oksentanut sohvan päälle, yäk.