Sain juuri kuulla, että blogini nuorin lukija on kaksi vuotta vanha. Terveisiä siis eräälle neidille sinne Taipalsaarelle.

Saman puhelun aikana tulin ajatelleeksi, että olen jokunen postaus sitten melkein valehdellut täällä. Minähän nimittäin väitin tuossa, ettei minulla ole siskoja, ainakaan biologisessa mielessä. Onpas. Tai siis, biologia hiiteen, minulle on suotu siskoja ihan muuten vain. Ja sisko määritellään tässä yhteydessä ihmiseksi, jonka tuntee niin hyvin ettei enää tarvitse esittää tai selitellä mitään, vaikka edellisestä tapaamiskerrasta olisi kauan. Siskot pitävät toistensa puolta..

Olen viime aikoina miettinyt sitä, miten veri ei oikeasti ole vettä sakeampaa - sukulaisuus ei yksin kerro mitään ihmissuhteen laadusta. Monet näyttävät edelleen uskovan, että perhe olisi geeneistä kiinni. Jotkut esimerkiksi vakavissaan ihmettelevät, että voiko sitä adoptiolasta tosissaan rakastaa niin kuin omaa. Sehän on oma! Uusperheitä tai vaikkapa lasta haluavaa homoparia pidetään monimutkaisina ja hankalina siksi, että ulkopuolisen on vaikea hahmottaa ihmisten välisiä suhteita, kun omat käsitteet ja sanat ovat kotoisin sieltä kaikkein perinteisimmästä ydinperheen mallista. Kaikkein tiukimmin määritellään vanhemmuus. Esimerkiksi  KaHJo kirjoitti tällä viikolla Ihanissa naisissa miten hän on kokenut itsensä vaillinaiseksi vain siksi, että hän on saanut molemmat lapsensa sektiossa. Kun joidenkin ahdasmielisten ihmisten mielestä äidiksi tullaan vain alatiesynnytyksen kautta... uskomatonta logiikkaa.

Äidiksi tullaan teknisesti ottaen esimerkiksi synnyttämällä, sitäkin enemmän äidiksi minusta kuitenkin tullaan olemalla sen lapsen kanssa. Tunnesiteen rakentaminen vaatii aina aikaa ja oman itsensä laittamista peliin, pelkkä samaan perheeseen kuuluminen on vasta alkua. Siskoksi tullaan esimerkiksi tekemällä typeryyksiä ja juoruamalla ja bilettämällä ja itkemällä ja riitelemällä ja katsomalla tylsistyneenä telkkaria ja haaveilemalla yhdessä.

(Tämähän ei siis sulje pois sitä, etteivät ne biologisestikin sukua olevat ihmiset voisi olla tärkeitä. Siinä on vain kysymys jostain ihan muusta kuin biologiasta. Esimerkiksi ainoa veljeni on minulle läheinen, mutta yhteisellä perimällä taitaa olla asian kanssa aika vähän tekemistä. Enemmän vaikuttaa kaikki yhdessä vietetty aika, lapsuuden jatkuva tappeleminen ja leikit ja aikuisena yhdessä tehdyt kakaramaisuudet ja jokunen aikuismaisempi keskustelu, se että minulla on onnekseni ollut runsaasti tilaisuuksia tutustua upeaan veljeeni.)

(Hmm. Onkohan mulla sittenkin vielä kuumetta, kun alan lässyttää tällaisia vaihdettuani pari sanaa ystävättärien kanssa puhelimessa. Pitäisi varmaan soittaa niille useammin, ettei tarttisi ihan näin paljon tilittää kerralla)