Tajusin juuri yhden asian, joka tekee minusta selkeästi menestysrajoitteisen.

Lueskelin Talouselämästä juttua verkostoitumisesta, erinomaisen kiinnostava artikkeli vaikkei tässä nyt pyörää uudelleen olekaan keksitty.

"Ystävyystehokkuus, se on nykyajan taikasana", sanoo Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen projektijohtaja Olli Hietanen. -- Verkostotalouden merkittävin kilpailutekijä on, miten paljon on tuttavia ja miten osaa heitä käyttää, väittää Hietanen."Yhdessä tekemisen ja ystävyyden merkitys kasvaa liike-elämässä koko ajan. Parasta aineetonta pääoma ovat luottamus ja kumppanuus."

Miksi niskakarvani nousivat pystyyn jo tuon ensimmäisen sanan kohdalla?

Totta kai sillä on väliä kenet tuntee. On tilanteita, joissa ehdottomasti kuuluu vetää yhtä köyttä. Siis sanotaan vaikka, että jos minulla on tilaisuus auttaa edes jollain tasolla fiksuksi ja ammattitaitoiseksi tietämääni kollegaa jossain eteenpäin, teen sen mielelläni. Vastuuta vaativia asioita tekee mieluiten ihmisen kanssa, johon jo valmiiksi luottaa. Ja kyllä, herrakerhoja on edelleen olemassa. Ja niiden vastapainoksi olen kyllä osittain samaa mieltä ruotsalaisten kanssa; Helvetissä pitäisi olla oma paikkansa naisille, jotka eivät auta toisiaan.

Silti, minä en ainakaan halua ajatella ihmisiäni ympärilläni jonain resurssina, jota on opittava käyttämään mahdollisimman tehokkaasti. En halua, en osaa. Aineetonta pääomaa, ei kiitos.