Opin pari viikkoa siten pari uutta hienostelevaa sanaa korvaamaan sanaa nykynuoriso. Milleniaalit, iGeneration. Olettaisin, että näillä tarkoitetaan vähän samaa kuin jokin aika sitten termillä sukupolvi y. Vaikka mistäpä minä niin tarkkaan tietäisin, olen taatusti yli-ikäinen ollakseni mitään noista.

Perusidea kuitenkin ilmeisesti on jotenkin sellainen, että noihin sukupolviluokituksiin sopivat ihmiset ovat syntyneet digitalisoituun maailmaan. Ja tämä on sitten se sukupolvea yhdistävä suuri kokemus - luulisin. Jos minun ikäloppua sukupolveani mikään yhdistää, niin se voisi olla uskon loppuminen mihinkään suuria ihmisjoukkoja pelkästään iän perusteella luokittaviin kokemuksiin.

Joka tapauksessa, sain taas pitävän todisteen siitä että en taatusti ole minkään sortin y- tai i-joukkoa. Kävin levykaupassa. Mikä riemu.

Olen jossain vaiheessa yrittänyt järkeistää musiikin hankkimistani. Levyhylly on täynnä, cd-levy ei ole kapistuksena edes kovin kaunis, siirrän joka tapauksessa sen levyn sisällön tietokoneelle ja iPodiin. Miksi siis edes ostaa levyjä, miksei pelkästään irrallisia kappaleita verkosta?

Lähinnä siksi, että kolmen lupaavalta vaikuttavan levyn ostajana olo tuntuu niin voitonriemuiselta. Verkkokaupassa vastaavaa tyydytystä ei ikinä koe - tiedostoja ei voi penkoa, eikä soittolistojen laatiminen ole ollenkaan niin lystikästä kuin levyhyllyn järjestäminen.

Olen niin vanha, että minun maailmassani musiikkiakin on vielä mukava pitää kädessä.