Onneksi en kirjoita työkseni elokuva-arvioita, enää.

Katsoin nimittäin eilen sen Katariina Lillqvistin Uralin perhosen, niin kuin varmaan aika moni muukin.

Syy alkuperäiseen iltapäivälehtikohuun on mielestäni liian vastenmielinen, että se ansaitsisi edes kunnon kommentointia. Lähtökohtahan oli, että homoksi väittäminen on aina loukkaus. Kun alkuasetelma on noin ummehtunut, loppu keskustelu aiheesta on jokseenkin turhaa puuhaa.

Silti, tajusin elokuvaa katsoessani, että aivoni ja silmäni on ihan selvästi viritetty kokonaan väärälle taajuudelle. Sillä politiikasta ja historiasta ja yhteiskunnastahan tässä on oikeasti kysymys, vaikka tarina kuinka tuntuu ja vaikuttaa sadulta. Pitäisi siis kyetä sanomaan niistä jotain viisasta, jos ylipäätään elokuvaa jotenkin arvioi.

En kykene, sillä koko katselukokemuksen ajan pystyin keskittymään oikeastaan vain yhteen asiaan. Siihen, miten käsittämättömän kaunista Lillqvistin käyttämä ilmaisu on, silloinkin kun kuvatut asiat ovat rumia. Jo siksi tämä kannatti tehdä ja nähdä. Oli elokuvasta poliittisessa mielessä mitä tahansa mieltä, runo tämä oikeasti on.