Laadittiin toverin kanssa jälleen uusi ja pätevä veruke täysin älyttömille heräteostoksille.

"Siis minähän en tuhlaa. Minä tuen tässä suomalaista designia ja varsinkin nuoria suunnittelijoita."

Ostin siis toisin sanoen tyttömekon kesäksi. Tottahan sellainen on tarpeen, kun on helmikuu ja on juuri ajatellut, että pitäisi vissiinkai alkaa pikkuhiljaa pukeutua ainakin töissä niin kuin aikuiset ihmiset.

Minulla on muotiin kaksijakoinen suhde.Pidän kausittain vaihtuvaa pintamuotia ympäristön kannalta erittäin epäilyttävänä. En halua oppia sellaista elämäntapaa, ja vaikka mielelläni kampaajalla selaankin kiiltäväpintaisia kansainvälisiä muotilehtiä, en ole perillä siitä miten pitäisi pukeutua juuri nyt. Keskivertopäivinä olen joka tapauksessa liian laiska naamioitumaan naiseksi. Väsyneenä aamuna on ylipäätään saavutus, että saa puettua edes jonkinlaiset vaatteet päälleen, hiuksensa kammattua ja kasvonsa pestyä, muistuttaa edes etäisesti ihmistä. Taidokkaat kampaukset tai harkitut asukokonaisuudet tapahtuvat muille, yleensä.

Toisaalta on kuitenkin myös päiviä, jolloin  viitsin nähdä vaivaa ja nimenomaan haluan olla kaunis.  Niinä hetkinä olen iloinen kaikista niistä kerroista, joina olen sortunut turhuuksiin vaatekaupoissa. Tai kenkäkaupoissa, ne ovat kaikista pahimpia.

Ihqun kesämekon tuoreena omistajana ajattelin tässä, että olisiko sittenkin olemassa mahdollisuus yhdistää ekologisempi elämäntapa ja hulluuskohtaukset turhuuden markkinoilla.

Jos vaikka päättäisi, että ostan jatkossa vähän, mutta pelkästään laadukasta ja kaunista? Tuo ajatus nuorten suunnittelijoiden tukemisesta voisi ehkä olla muutakin kuin veruke. Laadukas nimittäin yleensä on myös kestävämpi ja sitä kautta ympäristönkin kannalta parempi ratkaisu kuin halvalla Kaukoidässä tehty tusinatuote. Ja turhamainen prinsessapuoleni tietenkin iloitsee, jos kaapissa on vähemmän ihankivoja ja enemmän oikeasti kauniita vaatekappaleita.