Joskus todella inhottaa tämä kielellinen vajavaisuuteni. Haluaisin nimittäin kuulua siihen ihmislajiin, joka puhuisi omaa murrettaan koko ajan, ylpeästi, puhtaasti. Minähän siis olen alunperin miesie-kansaa Lappeenrannasta. Tampereella opin venyttämään mää ja sää. Mä ja sä eivät ole tarttuneet yhtä hyvin, mutta joskus lipsahtaa. Ja sitten on tietysti sivupersoonani numero kolme tai neljä, huoliteltua yleiskieltä käyttävä Valpuri, joka ääntää tarkasti minä ja sinä. Pahimmillaan kaikki neljä hölöttävät sekaisin. Joskus on tuskallista kuunnella itseään, mutta minkäs mahtaa. Puhun nopeammin kuin ajattelen. Olen ilmeisesti sitä tyyppiä ihminen, joka omaksuu aina jotain ympärillä hösöttävien ihmisten tavasta puhua, vaikkei erityisesti haluaisi niin tehdä. Puoliso puhuu vielä oikeaa Imatraa, kateeksi käy.

Tästä harhaoppisuudestani huolimatta olen havainnut oudon ilmiön. Kun kaupungilla jostain vieraasta suusta kuuluu mie, rinnassa läikähtää lämmin tunne. Viimeksi tänään ihan uppo-outo kampaaja alkoi välittömästi tuntua tutulta - kävin eri paikassa kuin yleensä, eikä muuten juuri jutteluttanut. Ja kirjakaupassa edellisen kerran olin jäädä tiskille juoruamaan pidemmäksikin ajaksi, kun myyjä kysyi että tarviitko sie muovipussin kanssa.

Vähintään pitää joka kerta kysyä että mistäs kylästä sie oot kotosin, että ollaanko me samasta. Merkillistä nurkkakuntaisuutta ja huonosti kohdistettua nostalgiaa; kotona susirajalla kaikkiin samalla tavalla ääntäviin ei tosiaan tee mieli suhtautua niin kuin potentiaalisiin sukulaissieluihin. Täällä jokainen murrepuhuja on välittömästi liittolainen.