Olen viettänyt viikonlopun tapaamalla ihmisiä, joihin olen tutustunut ensimmäisen kerran suunnilleen kolme miljoonaa vuotta sitten (vaikka laskea ei pitäisi). Joidenkin kanssa on pidetty tiiviisti yhteyttä siinä välilläkin, joidenkin kanssa on nähty viimeksi humalassa kymmenen vuotta sitten, joidenkin vielä harvemmin, mutta jollain merkillisellä tavalla se ei haittaa yhtään.

Mietin siksi mikä sen tekee, sen tunteen joidenkin ihmisten kanssa, että voidaan jatkaa luontevasti juttua siitä kohtaa mihin se viimeksi jäi, vaikka tuo "viimeksi" olisi ollut vuosia sitten, kun elämä oli ihan erilaista.

Useimmat ystävyyssuhteet kuihtuvat, jos niitä ei hoida. Useimmat ihmissuhteet joutavatkin kuihtua, jos mitään oikeasti yhteistä ei enää ole. Useimmat sellaiset ihmiset joiden kanssa on rakentanut joskus hiekkakakkuja samalla lapiolla, ovat nyt ihan vieraita. Jos törmätään ja tosiaan vielä tunnistetaan kasvot, ollaan kohteliaita, tervehditään, kysytään kuulumisia vähän vaivaantuneina, mutta ei sen enempää. Sekalaisilla muistikuvilla siitä mitä koiruuksia on tehty yhdessä keskenkasvuisena ei oikeasti ole mitään väliä, kun jossain välissä on tapahtunut kaikenlaista, josta toinen ei tiedä mitään, eikä oikein tee mieli kertoakaan.

Joidenkin kanssa se ei vain mene niin. Joidenkin kanssa pitkiä selityksiä ei tarvita.Toisen aloittaman lauseen voi jatkaa vieläkin loppuun miettimättä.

Ehkä kyse on samanlaisesta huonosta huumorintajusta, ylivilkkaasta mielikuvituksesta. Tavasta nähdä maailma jotenkin nyrjähtäneenä, mutta samalla tavalla vinosti kuin toinen. Kiitos siitä.