Edellisen Helsinki-postauksen vastapainoksi ajattelin tänään kertoa siitä mistä tässä kaupungissa pidän.

Niitä asioita nimittäin on oikeastaan aika paljonkin, vaikka minulla ei olekaan Helsingin suhteen tullut sellaista äkkirakastumisen tunnetta kuin Tampereen jokunen vuosi aiemmin. En olisi vapaaehtoisesti valinnut pääkaupunkiseutua. Tänne toi työ, ja täällä oli valmiina ystäviä. Nyt ei enää kuitenkaan kaduta, kaipaisin tätä jos joutuisin muualle.

Minä pidän Helsingistä, koska pidän ihmisistä. Joskus kaipaan suurempaa rauhaa, mutta eristyksiin en halua. Pidän jopa tungoksesta tiettyyn rajaan asti; tai siis, pidän vilinästä rautatieasemalla, mutta Hullut päivät ovat jo liikaa.

Pidän siitä, että täällä ei ole hävitetty ihan kaikkea historiaa. Kaupungissa on edelleen upeita vanhoja rakennuksia ja paikkoja. Se historia ei tosin vielä ole minun historiaani, en vielä tunne sitä kovin hyvin enkä itseäni helsinkiläiseksi. Tavallaan pidän siitäkin. Lapsena yritin joskus eksyä tahallani, pikkuisen vain. Ei siitä pikkukaupungissa oikein mitään tullut. Täällä riittää vielä minulle tutkimattomia nurkkia ja tarinoita.

Pidän siitä, että asun pääkaupungissa. Haluan joka tapauksessa tietää, mitä Suomessa tapahtuu. Pidän siitä, että kulttuuria ja viihdettä on tarjolla niin paljon, että aivan kaikkialle ei tarvise ehtiä. Pidän ihan liikaa siitäkin, että jokseenkin mitä vain on helppo löytää kaupasta.

Pidän kaupungin koosta. Suuressa väkijoukossa on toisinaan helpompi olla oma itsensä. Ihmisiä on niin paljon, että kaltaisiaankin on mahdollista löytää. Toisaalta on toki myös mahdollista, että etsintä epäonnistuu ja jää aivan yksin. Minulla oli sosiaalinen verkosto jo valmiina, kun muutin tänne. Siksikin tänne on ollut helppo asettua.

Pidän siitä, että kaupunginosien välillä on suuria eroja. Tai siis, en pidä siitä, että täällä jaetaan niin mielellään alueita sosiaalisesti slummeihin ja parempien ihmisten seutuihin. Pidän siitä, että monilla alueilla on luonnon ja rakennusten puolesta oma ilmeensä ja luonteensa.

Pidän Sinisen talon kahvilasta, pidän Pohjoisrannasta, pidän Hakaniemen torista, pidän Suomenlinnan kaukaisimmasta saaresta, pidän raitiovaunuista, pidän Töölönlahdesta, pidän Kino Engelistä, pidän Mannerheimintien kiveyksestä, pidän Cafe Tintin Tangosta, pidän Lostarista, pidän vanhoista puutaloista Tapanilassa, pidän Antiokia Atanabarista, pidän lentokoneiden äänistä, pidän Linnanmäestä, pidän Kallion kapakoista, pidän Mustikkamaasta, pidän Herttoniemestä ja Puistolasta ja Punavuoresta ja Oulunkylästä ja Puu-Vallilasta. Ja niin edelleen.

Ja ennen kaikkea, pidän merestä. Yllättäen, vaikka olen aina pitänyt itseäni sisävesikalana. Järvivettä on ikävä, mutta meressäkin on jotain vastustamattoman kiehtovaa.